Nyt en enää jaksa. EN JAKSA!

Jo pitkään on taloudessa vallinnut se tilanne, että toinen on rikkihajallayhyy ja sairaslomallakin stressin, masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön takia. Joo, saa kohtauksia ja kaikkea. Eli se on ollut jotenkin... enemmän paskana kuin mie, joka sitkeästi yirtän salata kaikki mahdolliset ongelmat siltä ja se joko on vähän tyhmä, kun ei mitää tajua, tai sitten se vaan on valinnut uskovansa mua ja olemaan näkemättä kaikkia aika ilmiselviäkin todisteita, jotka huutaa, että mun "joo, kaikki on ihan hyvin" on täyttä shaibaa. Mut joo, uskokoon mitä lystää. Pointti oli, että se on rikki ja mun on pitäyt ja pitäis edelleen tukea, ymmärtää, lohduttaa, jalksaa, olla läsnä, kaikkea semmoista mitä mä en oikeasti jaksais mutta jaksampa kuitenkin. Paitsi etten enää jaksakaan. En yhtään.

Tuli taas tilanne, ihan pieni ja vaivaton, jossa toinen ois kaivannut vähän rohkaisua ja kaikki ois ollu sillä hyvä. Mitä minä teen? Alan huutaa, että toinen on ihan paska ja huono ihminen, ja että MINÄ EN ENÄÄ JAKSA! Myönnän, molemminpuoliseksi itkemiseksi se meni, ja kun toinen ois kaivannut lohtua ja sovintoa, mutta mie olin ja ole vieläkin vihainen ja voimaton. Joten toinen otti tarvittavat lääkkeensä ja haki unesta aikalisää, kun mie alan yhä kyynelehtien ja raivoissani tekemään kotitötä. Kylläpäs vihan vimmalla saakin aikaan.

Ja mie olen edelleen vihainen enkä jaksa mitään. Vittu että mie vihaan sitä ihmistä. En vaan just nyt jaksa ymmärtää tai rakastaa, mie oon itse ihan liian hajalla. Ja silti tää tuntuu ihan väärältä, miun pitäis jaksaa kannatella sitä, kun se on sairaslomallakin ja kaikkea ja mie en ole.

Mutta kun en vaan nyt jaksa.

Huomenna taas kiskon hymyn kasvoilleni ja olen ehtiväinen, jaksavainen, tunnollinen, kunnollinen. Lupaan. Ehkä.