Lisäksi kuulemma elän elämääni väärin, kaikki valintani ovat huonoja ja minun pitäisi muuttaa kaikki, niin johan pärjäisin, jaksaisin, selviäisin. Ihan ilman nappeja. Teki mieli hyökätä naamalle kynsimään ja huutaa. Että vitustako se muka tietää. Mutta en hyökännyt, huutanut tai edes puolustautunut. Hymyilin vain nätisti. Hetken päästä ilmoitin olevani väsynyt ja meneväni kotiin. Sosiaalisesti hyväksyttävä ratkaisu. Kaikki voittavat. Paitsi minä.

Vielä toistaiseksi ongelma ei ole levinnyt kylmiin ruokiin (rahkat, kasvikset, leipä...), mutta sekin lienee vain ajan kysymys tietäen näiden asioiden minulle tyypillisen etenemisen. Ja hämmetävänä huomiona se, että sormin syötävät lämpimät ruuat (ja nyt tarkoitan vain niitä ruokia, jotka on tarkoitettu syötäviksi käsin, esim ranskalaiset tai kanansiivet) ällöttävät vähemmän kuin muut (ilmeisesti ongelma on jollain tapaa ruokailuvälineisiin sidoksissa), joten en ole akuutisti kuolemassa nälkään. 

Olen muutenkin huono syömishäiriöinen, olen liian ahne, itsekurini on olematon ja pidän syömisestä. En pysty näännyttämään itseäni, vaikka kuinka yrittäisin.

Ja sitten toisaalta mietin... että jos en olisikaan ollut enää hengaamassa tässä olevaisuudessa, niin miten eri tavalla nuo jutut olisivat voineetkaan mennä. Jopa... traagisella tavalla "väärin".

Olen siis ehkä sittenki hyödyksi ja ehkä vielä löydän sen paikkani elämässä. Mutta se on niin kovin vaikeaa, kun... en vaan sovi mihinkään tyhjään koloseen, johon mua yritetään (ja yritän itsekin) työntää.

Jo pitkään on taloudessa vallinnut se tilanne, että toinen on rikkihajallayhyy ja sairaslomallakin stressin, masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön takia. Joo, saa kohtauksia ja kaikkea. Eli se on ollut jotenkin... enemmän paskana kuin mie, joka sitkeästi yirtän salata kaikki mahdolliset ongelmat siltä ja se joko on vähän tyhmä, kun ei mitää tajua, tai sitten se vaan on valinnut uskovansa mua ja olemaan näkemättä kaikkia aika ilmiselviäkin todisteita, jotka huutaa, että mun "joo, kaikki on ihan hyvin" on täyttä shaibaa. Mut joo, uskokoon mitä lystää. Pointti oli, että se on rikki ja mun on pitäyt ja pitäis edelleen tukea, ymmärtää, lohduttaa, jalksaa, olla läsnä, kaikkea semmoista mitä mä en oikeasti jaksais mutta jaksampa kuitenkin. Paitsi etten enää jaksakaan. En yhtään.

Tuli taas tilanne, ihan pieni ja vaivaton, jossa toinen ois kaivannut vähän rohkaisua ja kaikki ois ollu sillä hyvä. Mitä minä teen? Alan huutaa, että toinen on ihan paska ja huono ihminen, ja että MINÄ EN ENÄÄ JAKSA! Myönnän, molemminpuoliseksi itkemiseksi se meni, ja kun toinen ois kaivannut lohtua ja sovintoa, mutta mie olin ja ole vieläkin vihainen ja voimaton. Joten toinen otti tarvittavat lääkkeensä ja haki unesta aikalisää, kun mie alan yhä kyynelehtien ja raivoissani tekemään kotitötä. Kylläpäs vihan vimmalla saakin aikaan.

Ja mie olen edelleen vihainen enkä jaksa mitään. Vittu että mie vihaan sitä ihmistä. En vaan just nyt jaksa ymmärtää tai rakastaa, mie oon itse ihan liian hajalla. Ja silti tää tuntuu ihan väärältä, miun pitäis jaksaa kannatella sitä, kun se on sairaslomallakin ja kaikkea ja mie en ole.

Mutta kun en vaan nyt jaksa.

Huomenna taas kiskon hymyn kasvoilleni ja olen ehtiväinen, jaksavainen, tunnollinen, kunnollinen. Lupaan. Ehkä.

Vitun ilonpilaajat. Mutta kun ovat vielä oikeassakin.

Ja tätä taustaa vaste ajateltuna on ehkä ihan loogista, että taustoistani löytyy syömishäiriö ja nykyisyyttäni varjostaan huomionkipeys. Kun vähän ei ole tarpeeksi, kohtuus ei ole vaihtoehto ja liikaa on edelleen aavistuksen liian vähän.

Perhana, mun todellisuus on enemmän, parempaa, värikkäämpää, voimakkaammin, hauskempaa, helpommin, pehmein. Ainakin tänään.

Sama pätee niihin "hullujen halpoihin huveihin". Joo, näennäisesti halpaa huumoriahan se on enimmäkseen, mutta silti hinta kulissien takana, hihityksen jälkeen, muiden mentyä, on... ylättävän kova. Eihän sille toki voi rahallista arvoa laittaa, mutta muilla mittareilla se on aika paljon. Tosin, ei sillä tietenkään ole väliä, koska - kuten sanoin - se ei ole rahalla, euroilla, dollareilla, liiroilla, jeneillä, punnilla, markoilla, mitattavissa. Se on vaan jotain kummaa itsearvostusta, jaksamista, salailua, semmoisia. Ja ihan paska olen siksikin, kun luulen mokomien merkitsevän jotain.